"Kun lusikalla antaa, ei kauhallista..."

Kaivettuani kauhtuneet lenkkarit vaatekaapista ja suunnattuani lenkkipolulle, mieleeni putkahti varsin pian vanha sanonta lusikalla antamisesta...

Jo aiemmin keväällä sain tilapäiseksi osoittautuneen mielenväläyksen tehdä rapisevalle aerobiselle kunnolleni jotain, joka pysäyttäisi kropan eroosion, tai ainakin hidastaisi sitä. Kävin tuolloinkin kuntopolulla, joka myös pururatana tunnetaan. Tai ei se ollut silloin pururata, vaan tumppaantunut kovapohjainen sorapolku.

Mutta eilen. Ah, eilen sain todeta kuntopolun saatetun pururadaksi. Siellä täällä reitin varrella oli ripoteltuna lusikallisia ihan ehtaa sahanpurua.

Nyt käsitän miltä lintubongareista tuntuu, kun kokoontuvat johonkin suonsilmäkkeen laidalle satapäisenä kiikarijenginä harvinaista visertäjää töllöttämään.

Voittajafiilis.

Ilo sahanpuruista kuntopolulla oli kuitenkin hyvin lyhytaikainen. En näet ole lainkaan varma, oliko ensimmäisen juoksemani (lue; laahustamani) kierroksen aikana tätä purua polulla, vai ilmestyikö se juoksuni (lue; laahustukseni) aikana sinne...

Mutta, meillä on pururata. Nimensä mukaisesti.