Yli-innokkaat kassawhateverit

Paljon puhutaan asiakaspalvelun olevan sana, joka kuolee sukupuuttoon ihmiskunnan edellä, mutta jokin aika sitten sain sellaisen rautaisannoksen ”palvelua”, että vieläkin on housuntaukset ruosteessa.

Minäpä kerron tällaisesta ihmeestä. Siis siitä yli-innokkaasta myynnistä, jota koin viimeksi Agadirin lomalla vuonna 2002.

Kiertelimme heimoni kera isossa ostoskeskuksessa ostamassa kaikkea, emännän mukaan tuiki tarpeellista tavaraa ja kun pelikauppaan eksyneet pojanviikarimme vihdoin löytyivät –kiitos luojalle tässä kohtaa kännyköistä, muutenhan ne ovat paholaisen tuotantolaitoksesta–, niin pääsimme kolme tuntia odottamani hetken äärelle.

Kahvipaussi.

Siinä sitten tiskillä kukin pohti, mitä haluaa ottaa virkistykseksi ja kerrankin kävi niin, että pelkästään virvoitusjuomat koristivat tarjotinta muiden osalta. Päätin palkita itseni kanelipullalla. Olinhan selvinnyt jopa miesten asusteliikkeen läpikävelystä ilman allergisia näppylöitä ja tuskanhikeä.

Kassan takana seisoskeli koneenhoitaja ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi varoitusvalojeni pitänyt syttyä jo kolme metriä ennen rahastuskonetta. Kassaneiti, -rouva, -henkilö, -whatever, vaani laitteensa takana kuin kuusikuinen nykyrakkauteni Tiksu vaanii isovarvastani sohvan alta. Kissa tosin ei iske kynsiään nahkaani. Toisin kuin tämä vaanija.

Kassawhatever naputteli kahviostokset koneeseen ja sitten koitti se hetki. Isoon ääneen alkoi ihmetellä, miten yhdestä pullasta ei kaikille riitä ja kuinka saattaa tulla riitaa perheen kesken, jos pulla paloiksi jaetaan. Tätä hokemista jatkui ja jatkui.

Ensijärkytyksestä selvittyäni totesin whateverin olevan oikeassa, nappasin tarjottimelta pullalautasen, palasin vitriinien luo, nakkasin himoitsemani pullan sinne, mistä sen otinkin ja palasin hymyillen maksamaan ostokset. Kiitin vinkistä ja totesin, ettei perheriitaa nyt ainakaan tule.

Jäin kaipaamaan korvapuustia. Siis pullaa.

Kahvituokiolla muistin, kuinka tällaisen pöytälaatikkokynäilijän kynävarasto on huvennut ja musteet säiliöstä tyhjenneet, kuin, no, whatever, ja ostospäivän päätteeksi piipahdin kirjakaupassa. Kaikeksi onneksi löysin juuri oikeanlaiset kynät (niissähän on eroja) ja suunnistin seuraavalle kassalle, jossa kassawhatever kakkonen jo hymyillen odottelikin kukkarontyhjentäjää.

Vajaan tusinan kynän viivakoodit lukulaitteella luettuaan kassawhatever kakkonen nappasi kassakoneen vierestä kynäpaketin ja kertoi, kuinka pääsisin halvemmalla ostaessani kädessään roikkuvan kynäsetin kuin ostaessani kovalla vaivalla etsimäni kuitukärkikynät, jotka nimenomaan halusin.

Huokaisin kahvilakokemukseni perusteella ja puhalsin pelin poikki saman tien:

– Jos olisin elintarvikeliikkeessä ja tulisin kassalle entrecote kourassa, niin kaivaisitko tiskin alta maksalaatikkovuoan ja sanoisit, että tämä on halvempi, ota tämä?

Whatever kakkonen rahasti alunperin valitsemani kynät.