Kulttuuria ja raha-asioita

January 25, 2018

 

Meikälänen kävi jutuntekokeikalla Laitilassa (niin nyt siellä uskaltaa käydä, kun teini-ikä on vuosikymmeniä takanapäin). Kyseessä oli Kustaa Hiekan kulttuuriviikkojen avajaistapahtuma, jossa puhuja puhui kulttuurista ja historian eri ajanjaksojen aikalaisista aina Picassoa myöden.

 

Siinä sitten istuskelin ja mieleen muistui oma kulttuurinen juhlahetkeni, kun pääsin jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon. Joo, olen raapinut kasaan jokusen dekkarin, rikosromaanin, viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kun vajaa vuosikymmen sitten menin kuplamuovikaupunkiin Helsinkiin uusien jäsenten päiville, niin voin sanoa, että oli tällä pojalla kuontalo suittu ja housuissa prässit, vaikka eikös Saarikosket ja muut olleet aika prehjuisessa maineessa aikanaan.

 

Ja kun kulttuurista, kirjallisesta sellaisesta oli kyse, niin tietysti päivän aikana käsiteltiin myös apuraha-asioita. Niitä, joiden avulla suuriksi kirjailijoiksi haaveileville saadaan aikaan sitä inspiraation purkausaikaa.

Vieressäni istui sellainen Arafat-huivin kaulansa ympärille kuristanut maiharitakkinen neitokainen, joka oli julkaissut sanojensa mukaan pari runokirjaa ja isoon ääneen toi tämän myös esille. Koitin kovasti kysellä maailmanparantajalta, kuinka paljon kirjojaan oli kaupoissa myyty.

 

Tästä olikin sitten seurauksena sellainen purkaus asian vierestä, tai olisiko kuitenkin juuri asian ytimestä, miten apurahajärjestelmää tulisi muuttaa sellaiseksi, että ainakin isompia summia saisi kuukaudessa suuri taiteilija tililleen.

 

Kun ei kuulemma niillä pienillä apurahoilla oikein tahdo elää.

Siinä sitten suu vaaleanpunaisessa vaahdossa toimitti runoilija asiaa, kunnes kerroin oman taustani ja tieni kirjailijaksi.

 

Kerroin tälle parinkymmenen pahemmalla puolella jo olevalle individualistille, miten olen kirjoittanut ensimmäisen romaanini läppäri sylissä milloin sängyssä, sohvalla tai sitten olen laskenut sen hetkeksi keittiön työpöydälle, kun olen suurustanut kastiketta kolmelle lapselle perunoiden lisukkeeksi.

 

Kerroin vielä olevani yrittäjä, joka tekee työpäivän ennen jälkeläisten hoitorupeamaa.

 

Toin kauniisti esille, että en ymmärrä sitä, jos tykkää kirjoitella runoja, joita sitten kirjoina valtakunnallisesti myydään parisataa kappaletta per nide, että jonkun pitäisi kustantaa hauska ja taatusti antoisa harrastus. Minäkin haluaisin vain piereskellä päivät pitkät. Onhan sekin kulttuuria, petomaniaa. Ja eihän minusta suurta piereskelijää tulee, ellei joku anna minulle siihen apurahaa.

 

Sain osakseni nyrpeän tuhahduksen.

 

Koitin vielä ideoida tälle oman elämänsä Edith Södergranille, että josko apurahan lisäksi hakeutuisi vaikka neljäksi tunniksi päivässä hotellin kerrossiivoojaksi, niin saisi runosuoneensa suun kautta paremmin lisävirtaa. Otin myös esille, josko kyselisi lisärahan toivossa vaikkapa isoja firmoja sponsoroimaan suurta kulttuuripersoonan alkua.

 

Jostain syystä viereinen tuoli oli tyhjä hetken kuluttua.

Please reload

Pölyisen kammion haltija

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Uusimmat

August 21, 2018

April 12, 2018

Please reload

Arkisto