Pojasta polvi paranee

March 15, 2018

 

Hiihtolomaviikolla ei meikäläistä saa lähtemään oikein mihinkään. Jonottaminen lomakohteissa kun on hiukan samanlaista kuin edesmenneessä Neuvostoliitossa kaupan leipätiskillä. Ei kiinnosta.  Tosin me suomalaiset pidämme jonottamisesta. Ainakin silloin, kun jostain saa ilmaiseksi seitsemänkymmentä senttiä maksavan ämpärin.

 

Viikko hiihtolomien jälkeen suuntasimme maanpäällisen helvettini, eli Mondeon, kyydillä Nokialle kylpyläminilomalle todetaksemme vain valitettavan tosiasian, että hiihtolomaviikko Pirkanmaalla on viikkoa myöhemmin kuin meillä vakkasuomalaisilla. Voittoarpa ei siis edelleenkään kohdalleni osunut. Ei muuta kuin hotellin sisäänkirjautumisjonoon. Siis jonoon. Kyllä. Viikon reissulykkäksen hyöty valui hiekkaan tai tässä tapauksessa Cumuluksen lattiakaakeleihin.

 

Onneksi kylpylähenkilökunta oli ottanut huomioon tämän hotellihuonejonon ja haalinut paikalle Särkänniemen huvipuistostakin tutun Riesa Pellen, tai pellettären siis.

Punanenäinen neitokainen viihdytti lapsia sekä lapsenmielisiä jutuillaan ja tekemällä ilmapalloista jos jonkinnäköisiä kuvatuksia.

 

Siinä sitten seurailin, miten jonolomareissulla messissä olleet velkojeni tulevat perijät pellen kohtaamista vältellen  –se ikä tiedättehän– katselivat pitkästyneinä tämän puuhia vaahtosammuttimen kokoisten lasten parissa. Sain mielestäni hyvän idean ja kaiken lisäksi vielä toteutin sen. Kun tämä Riesa sitten käveli ohitseni, kopautin pelleä olkapäähän ja sanoin, miten koko kaksituntisen ajomatkan vanhempi pojistani oli haikaillut sinistä valomiekkaa.

 

Tästähän sitten riemu Riesalla repesi ja osoitti olevansa nimensä veroinen liimautuessaan teinimme kylkeen ja valomiekoista tätä haastelemaan samalla pitkulaisesta ilmapallosta miekkaa muotoillen. Oman osansa sai varhaisteinikin ja muutaman minuutin kuluttua kahdella poskiltaan punoittavalla sällillä oli ilmapallomiekat kourassaan.

 

Jos joskus teininä itsellä oli sellainen olo, että kädet ovat noin puolitoista metriä liian pitkät ja niitä sitten koittaa piilotella milloin missäkin, niin taatusti samanlainen tunne sälleillä oli ilmapallomiekkojen suhteen. Niitä kun koitettiin keskellä ihmismerta kovasti tunkea näkymättömiin.

 

Mentiin aina illallisaikaan, että perherauha oli palautunut laumamme keskelle. Iskän ääliömäinen temppu oli ollut anteeksiantamatonta siihen saakka, kun tarvittiin euroja pelikoneisiin. No. Hyvä oli jälleen kerran todeta, että rahallahan selviää lähes kaikesta. Mitähän maailmanrauha maksaisi?

 

Popsimme porukalla antimiamme ravintolassa, kun tämä Riesa sitten ilmaantui myös appeelle. Ja pojathan sen ensimmäisenä bongasivat todeten yhteen ääneen tyttöystäväni tulleen ravintolaan. Äiti katsoi poikia hiukan alta kulmiensa. Minä vielä alempaa.

 

Ennen kuin ehdin puolustautua millään tavalla moiseen väitteeseen, nuorimmaisemme käski meikäläistä pyytämään tältä miekkaekspertiltä punaista ilmapallosydäntä, kun kerran olin niin ihastunut tähän.

– Ja sitten kun se antaa sulle sen sydämen, voit ojentaa sen sille pellelle ja sanoa että tykkäät siitä, sälli tokaisi lopuksi.

 

Hitto.

 

En edes ymmärtänyt ensin, kuinka vaikuttavan toimintamallin pahnanpohjimmaisemme heitti. Sydämen olisin saattanut kyllä tajuta pyytää, mutta se olisi ollut sama kuin olisin antanut pellettärelle henkisen kermaleivoksen ilman kirsikkaa. Kirsikka oli tuo sydämen ojentaminen saatesanoineen tekijälleen takaisin.

 

Olin koko loppulomareissumme ylpeä isä. Taas kerran.

Please reload

Pölyisen kammion haltija

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Uusimmat