Kolme pikku teiniä ja iso viisas isä
Heimomme viikonloppu meni pitkästä aikaa sukujuhlissa. Kyseessä oli tämän serkkujengin kuopuksen ristiäiset ja kaksi kautta viisi porukasta oli innolla lähdössä plankatuin kengin ja sliipatuin slipoverein juhlistamaan kristillistä toimenpidettä, jossa tulijalle lurautetaan nimi samassa yhteydessä, kun liitetään seurakuntaan.
Kolme kautta viisi, eli teiniosasto, oli hiukan vähemmän innolla lähdössä, mutta suostumus kaikilta tuli, kun vaihtoehtona olisi ollut samaan aikaan kotimme suursiivous ikkunoiden pesuineen.
Ei sitä kasvatustyössä mitään uhkailuja tarvitse, kun antaa aina vaihtoehdon tekemiselle.
Kaunis kristillinen tilaisuus kummeineen kaikkineen ja aikuisväestö viihtyi hyvin. Kasteet, kuvat ja appeet sekä kahvit hoidettiin protokollan mukaan ja vatsanikin näytti lähes asiaankuuluvalta kaiken herkuttelun jälkeen. Mietin hetken ristiäiskutsujen väsäämistä vatsassani möyrivän kunniaksi, mutta hylkäsin ajatuksen mauttomana. Olen kuitenkin aikuinen. Kai.
Joka juhlissa on sitten se vapaan seurustelun osuus, joka tällaiselle syrjäänvetäytyvälle nurkkapatriootille on aina koettelemus. Nyt en ollut ainoa, joka katseli kaihoten juhlatilan ovelle.
Esikoisemme (joo hän, jonka asuntoon suunnittelin asentavani valvontakamerat aikoinaan) alkoi kysellä, joko voisimme lähteä, kun kastehommat on kerran hoidettu ja herkut nautittu. Meikäläinen siinä isällisesti alkoi lohduttaa teiniä. Sanoin, että saavat velkojeni perijät olla iloisia, ettemme me vanhemmat kuskaile heitä joka viikonloppu johonkin juhliin, vaan tämä on harvinaista herkkua.
Vastakommentti oli hämmentävä: ”Ette kai te äidin kanssa kuvittele, että ihmiset kutsuisivat teitä joka viikonloppu johonkin juhlimaan?”.
Onko vajaa kahdeksantoistavuotias vielä lapsi? Mielestäni ei, sillä muutenhan hänen suustaan tuli totuus. Joka tapauksessa kommentti oli märkä rätti kehittymättömälle isän itsetunnolle ja poistuin ulkotiloihin hapelle.
Kun sitten palasin kymmenen minuutin itseni kokoamisen jälkeen sisälle, pieni savupilvi tuli juhlatiloista ja hetken luulin Pikku Hiawathan (YLE saa poistaa tämän nimen jos katsoo aiheelliseksi) lähettelevän savumerkkejä, mutta se olikin meidän pahnanpohjimmainen tämän savumorsetuksen takana. Oli varhaisteini kokeellisesti liikutellut serviettiä kynttilänliekin päällä. Seurauksena lieskat paperissa.
Kun orastava palonalku oli hoidettu pois alta, oli meikäläisen nuhdesaarnan aika.
Lastensuojelualan rautaisena ammattilaisena tiedän tarkkaan porttiteorian. Siis sen, miten alkoholikäytöstä siirrytään pössyttelyyn ja sitten vahvempiin huumausaineisiin, kunnes ollaan joko haudassa tai totaalisen riippuvaisia pään sekoittavasta kemiasta.
Etusormi sojossa saarnasin pahnanpohjimmaiselle, miten vaaralliselle tielle on nyt lähtenyt. Jos hän tuossa iässä polttaa seurakuntakoteja, niin muutaman vuoden päästä hänestä on kehkeytynyt täysiverinen kirkonpolttaja. Ja perhana alkaa vielä kuunnella norjalaista black metalia. Joo, ei kiitos.
Kolmannen järkytyksen reissun aikana koinkin sitten keskimmäisen teinimme taholta. Onneksi vasta paluumatkalla kotiin.
Siinä kaikessa rauhassa auringonpaisteessa maanpäällisellä helvetilläni heimoa kotiinpäin kuskaillessa kehuin takapenkkiläisiä siitä, miten hienosti (!) olivat käyttäytyneet, jos melkein palanutta seurakuntakotia ei oteta lukuun, kunnes keskimmäisemme, väliinputoaja, esitti yllättävän kysymyksen katsellen sivuikkunasta taivaalla lipuvia kumpupilviä:
”Iskä, sää varmaan tiedät, voiko pilveä tehdä itse kotona?”
En vastannut mitään. En.