Sukkelat sormet

August 21, 2018

 

Rakas päiväkirjani. Mä tunnustan sulle nyt kahdenkeskisesti yhden jutun. Mulla on ikäkriisi. Ollut jo varmaan jotain kaksikymmentä vuotta. Siis sellainen kriisi, että musta tuntuu, että olen ihan ikäloppu satavuotias kihdin vaivaama ruttunaama. Yläluometkin roikkuvat kaiken muun ohella jossain kello puoli kuudessa. Takana loistava tulevaisuus ja edessä Mobilat. Joku luokittelisi varmaan rasvaiseksi keski-iän ylittäneeksi pikkupojaksi, jolla ei vaatteissa pingota kuin vyötäröllä. Mutta siellä sitten laajalla volyymillä.

 

Tämän tunnustuksen teen ihan sen vuoksi juuri tänään, kun mua alkoi hieman hävettämään tämä mun sisäinen kriiseily, jota en hevibändien kuvilla koristelluilla t-paidoilla kunnolla pysty edes peittämään kolesteroliarvoilla kyllästetyn sydämeni sisuksiin. Wannabe-teini olen siis edelleen. Sitä paitsi leuan onneton tukanjuurikasvustokin muistuttaa väreiltään enemmän sumuista sadepäivää, kuin niityllä kirmaavan orin hulppeaa harjaa.

 

Joku puhuu jostain viidenkympin villityksestä, mutta musta tuntuu, että koin sen villityksen jo teini-iässä, kun avasin naisoletettujen luokkakavereiden rintsikoiden hakasia silloin, ah, niin näppärillä sormillani. Siinä fyllinkinä olleet pumpulitupot sitten lentelivät pitkin luokkaa.

Ja mulla on vielä sukurasite tän villityksen suhteen. Eli ennuste on huono. Viidenkympin villityksen sairastamiseen.

 

Kun isäni täytti viisikymmentä joskus sata vuotta sitten, kysyin häneltä, onko villityksen oireita ilmennyt. Minut Boråsin leirintäalueella aikoinaan rakkauden kesänä alkuun saattanut totesi näin käyneen, mutta se oli kuulemma kestänyt se villitys kolme minuuttia, kun oli ulapalla pilkkihommissa. Eipä ollut villityksestä hänellekään mitään hyötyä, kun ei kotiinsa ehtinyt hekuman saattelemana. Hukkaan meni siis sekin viriliteettiys. No, kun mua katsoo, niin eipä se perimä kummoista ole. Eli mitään ei sitten vissiin menetetty.

 

Anteeksi päiväkirja negatiivisuuteni, mutta mua tosiaan hävettää. Kerron miksi.

 

Olin tänään yhdessä tapahtumassa tekemässä juttua (niin, en olekaan kertonut olevani vapaa-ajallani mukamastoimittaja yhdessä lehdessä) ja törmäsin, en siis konkreettisesti, mutta kuitenkin, yhteen todella viehättävään naisihmiseen, jonka kanssa jutustelin kuin teinipoikana parastani pistäen. Tämä neitokainen siinä rupatellessamme meni paljastamaan ikänsä ihan kysymättä. Sanoi pilke silmäkulmassa olevansa yhdeksänkymmentävuotias.

 

Ei helkkari. Ja tämä neitokainen sanoi jatkavansa harrastustaan, pitsinnypläystä, vielä tulevinakin, ei vuosina, vaan vuosikymmeninä.

Tajusin sillä siunaamalla hetkellä, että ikä ei ole numeroita, vaan sehän on just sitä, mistä paljon puhutaan. Mielentila.

 

Nyt minä olen, rakas päiväkirja, päättänyt jatkossa elää mielentilassani. Vuosista välittämättä.

Hmmm… olen kuusitoista. Jatkossa.

 

Mutta nyt heitän hampaat yöksi vesilasiin, menen nukkumaan ja toivon hammaskeijun kasvattavan mulle uudet hampaat. Ja vetristäneen nämä sormet.

 

Koska rintsikat.

Please reload

Pölyisen kammion haltija

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Uusimmat

August 21, 2018

April 12, 2018

Please reload

Arkisto