”Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään…” Part 1.

Kai sitä jonkinasteiseksi television aivopesun uhriksi on itsensä myönnettävä, kun kaikkien verttien ja bullien katselun jälkeen kömmin tuossa noin vuosi sitten kokovartalopeilin eteen. Ihan vain nähdäkseni lapsuuteni suosikkisarjakuvakirjasarjan, Asterixin, toisen päähenkilön. Valitettavasti peilistä ei katsonut tuo väkivahva pikkumies, vaan kaverinsa, isoja hiidenkiviä kantava Obelix ilman lettejä. Eikä kiviä kantamuksenani peilissä näkynyt. Ellei nyt sitten sappikiviä lasketa. Ne kun eivät näy ilman röntgeniä.

Vyötärönympärykseni oli kuin rengasvalmistajan logossa olevalla ukolla ja sen mittaamisen tarvittiin urheilukentän keihäänheittopaikan rullamitta.

Perkula sentään. Elämänmuutos edessä ja Zalandosta valkkaamaan liikunta-asusteita. Ainakin televisiossa kaikki huippuunsa trimmatut ihmiskehot ovat kuorrutettu urheilumuodin viimeisimmillä luomuksilla. Oikein odotin että pääsen ottamaan Facebookiin kunnon saliselfietä itsestäni.

Palasin peilin eteen ja suljin Zalandon sivut. Vanhat verkkarit ja kauhtunut t-paita kävivät sittenkin ihan hyvin. Vaatekomeron pohjalta nappasin ikivanhat sisäpelitossut kiittäen luojaani siitä, ettei jalkaterä kasva enää aikuisiällä. Tossut kun olivat olleet jalassani viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Jeesusteipillä piti hiukan kulkus… kulkimia paikkailla ja sen jälkeen olinkin valmis muuttamaan kroppani Obelixista Arnoldiin ja lähdin kuntosalille.

Meikäläinen ei mitään salin kuminauhavimpuloita suostunut edes kokeilemaan. Enkä niihin avaruusaluksen ohjaamonnäköisiin istunut ollenkaan. Voimailu mikään välineurheilulaji ole. Suoraan penkkipunnerrusta vaan. Tosin siinä oli jo yksi tuttu kaveri selällään raudan kimpussa.

Katselin tekniikkapuuhaa hetken ja totesin, ettei ongelmia. Pystynhän yhdeksän ruudun sudokunkin lähes ilman apuja ratkaisemaan.

Kaveri morjensti iloisesti minut nähdessään ja kehaisi nostaneensa treenin aikana kaikkiaan kuusi tonnia. Hölmönä katselin ympärilleni ja kysäisin, mihin hän ne nosti, kunnes tajusin hänen varmaan tarkoittaneen pikapankkiautomaatilla käyntiä.

Vihdoin tuli vuoroni. Nostoalan puoliammattilainen oli avulias ja riisui tangosta metallilevyjä vartin verran, ennen kuin telineellä komeili pelkkä putki. Tai siis luulin ensin, että se on metalliputkea se mihin ne levyt asetetaan, mutta raaka totuus paljastui kun kovalla penkillä maaten punnersin sen putken, tai siis tangon, ilmaan.

Umpirautaa. Ei hitto. Kaksikymmentä kiloa metallia nousi hiljalleen käsiä ojentaen ylös. Alastulo oli onneksi helpompaa. Ja huomattavasti nopeampaa. Ymmärsin, miksi painonpudotus on niin suosittua puheissa. Sehän on helppoa. Olisin voinut liittyä samalla myös painonvartijoihin. Yksinäisiä käsipainoja oli lattialla täysin ilman valvontaa.

Toisaalta ensimmäinen kuntosalikäyntini uuden elämäni kynnyksellä nosti meikäläisen kuntosalikerman joukkoon. Sain lempinimen ihan niin kuin maailmalla on Bullit sun muut.

Mä olen Siima.