”Mä seuduilla näillä oon…”
Kyllä se on kuulkaas niin, että nykykakaroiden elämänpolku tasoitetaan ja luodaan mielikuvaa helposta maailmasta. Ja ennen kaikkea siinä maailmassa elämisestä. Tuskin enää yksikään alle kymmenvuotias tietää, että perunassakin on kuoret, kun niitä vesi-ilmapallon oloisia pyörylöitä peruskoulussa syödä mässyttää. Ellei ole mennyt Heselle kumipalloja karkuun.
Miten ennen olikin paljon paremmin. Jo elämän alkumetreillä opittiin se, että otsasi hiessä pitää karkki tienaaman. Meikäläinenkin tiskasi alakouluiässä jakkaralla seisten viikon ajan perheen tiskejä vain ja ainoastaan saadakseen perjantaina sen viisipennisen, jolla ostaa hampaat hajoittavan merkkarin. Ja se merkkari on karkki. Ihan niille tiedoksi, jotka ovat alle satavuotiaita.
Ihan noita omiakin velkojenperijöitä tässä ajattelen nykylapsina ja muistuu mieleen esimerkki lapsuuselämän helppoudesta ja vaivattomuudesta ihan esikoisenkin elämästä.
Esikoinen (joo se, jonka asuntoon meinasin valvontakameran taannoin tässä asentaa) oli juuri ja juuri kintaanmittainen, ehkä tikkuaskin verran alle, kun alkoi tukka saparolla ongelle kinumaan. Sille ihka ensimmäiselle kalastusreissulle.
No, minähän en mikään rantakallioiden Poseidon ole, niin selitin, miten kesähelteellä eivät kalat oikein syö ja ne jotka syövät, ovat sellaisia pikkutirrikoita.
Ei auttanut masennusyritys, vaan flikka mankumalla mankui saalistamaan. Eipä siinä auttanut muuta kuin iskeä lapionkärki savimaahan takapihalla ja etsiä lieroja koukunsuojaksi. Kun sitten viilipurkkiin oli saatu kolme vaivaista langanpätkänpaksuista, oli piha sen näköinen kuin talibanit olisivat vastaanottaneet terveisiä liittoutuneilta. Kuoppaa oli kuin sotatantereella.
Pakkasin bambuvavat autoon ja istutin esikoisen takapenkin korotuspalan päälle samalla mahdollisimman kehnoa kalapaikkaa puntaroiden.
Ajoin auton Yaran penkalle (sen vanhan Kemiran) ja ohjasin silmäteräni rantaan kalastuskamppeita toisessa kädessä roikottaen. Siinä se esikoinen naama aurinkoisena uteli ja kyseli kalastushommista varsin uteliaana. Paistattelin ihailussa, vaikka jarruttelin sitä ison kalan saamismahdollisuutta. Jotain puhui haikalasta tai muusta isosta eliöstä, jonka oli juuri Avarassa Luonnossa nähnyt.
Selitin onkea veteen heittäessäni punavalkoisen kohon syvintä olemusta ja sitä, kuinka sen kadotessa pinnan alle kannattaa bambukeppiä nostaa ylös. Nyökkäyksiä aimo määrä ja asia oli ainakin jossain määrin tullut ymmärretyksi.
Siinä sitten omaan onkeeni matoa pujottelin ja enhän minä ehtinyt hommassa alkua pidemmälle, kun kalastajaksi syntynyt alkoi ihmetellä kohon kadonneen johonkin vedenpinnalta. Kärsivällisesti muistutin juuri sanomastani vavan nostosta. Ja toinen teki työtä käskettyä. Tai siis yritti. Siima vain pingottui ja yhdessä tuumin totesimme koukun tarttuneen johonkin uppotukkiin, kunnes vapaan tarttuessani tuntui sätkintää.
Siinä vaiheessa otin kalastajan roolin ja puolihuolimattomasti sysäsin jälkikasvun rantakalliolle istumaan. Siinä rytäkässä vapakin murtui, mutta hetken kuluttua kalliolla sätki puolitoistakiloinen säyne. Oman kalastajaurani, joka on sentään kestänyt muutaman kymmenen vuotta kauemmin kuin esikoisen, painavin säyne kalpeni komeasti.
Ei siinä enempää ehditty, kun hätähousuksi äitynyt halusi lopettaa kalastuksen (koko hommassa meni kaksi minuuttia) ja lähteä esittelemään saalistaan koko suvulle pitkin kaupunkia.
Lituska savustettiin sitten illalla asiaankuuluvasti, mutta maku ei kuulemma ollut kovin hyvä.
Seuraavana päivänä esikoinen tuli sanomaan muitta mutkitta, että voisimmeko taas mennä hakemaan niitä isoja kaloja.
On näillä nykylapsilla helppo elämä.