Eroahdistuksen purkua

Olen kuluneen syksyn ajan elänyt varsin, sanoisinko traumatisoituneena. Osasyy siihen on varmasti viikkoja jatkunut sadekausi, joka kestänee totutusti näillä leveyspiireillä aina toukokuulle saakka. Alkaakseen taas uudelleen juhannuksena.

Mutta pääasiallinen syy tähän negatiiviseen tunnemyrskyyn on esikoiseni. Mitään pahaa hän ei ole tehnyt, tai siis on; hän on muuttanut omilleen.

Eihän asiassa olisi mitään ihmeellistä, jos kyseessä olisi jompikumpi pojistani, mutta esikoinen kun sattuu olemaan tytär. Pojat jos lähtisivät nyyttiensä kera, niin olalle taputtelisin ja muistuttaisin kaikesta siitä, mitä iskä saunanlauteilla on elämästä kertonut ja antaisin onnenpotkun sekä tyttöystävän-, että ansionmetsästykseen.

Vaan siinä se jutun ja trauman juoni piileekin. Kaikki pojille saunassa kertomani on elävästä elämästä. Kun me nyt satumme tietämään minkälaisia pojat ovat. Miehiähän meistä ei kasva koskaan. Tai no, jos meidän neiti toisi miehen näytille, niin olisin kauhuissani. Siis sellaisen tukka suittuna kohteliaana kättelevän ”hyvääpäivääkuinkavoitte”-kohteliaisuuskoneen pullonpohjasilmälaseineen ja insinööriajatuksineen. Sellainen jengi on mulle jäänyt hiukan vieraaksi. Tutumpia ovat heviletit metalliketjukilluttimineen. Nämä kaverit mä tunnen. Ja aivoitukset.

Prinsessani on lentänyt pesästään omaan kammioonsa. Ja perhanan perhana, kuinka mä juuri sen sinappilähetyksiä kanniskelin roskikseen. Eihän siitä ole kuin pari vuotta. Kai. Kuinka opetin fillarilla ajamaan ja tutkittiin mikroskoopilla elämän monimuotoisuutta.

Yksi asia jäi kuitenkin kokonaan hoitamatta. Ei isästäkään kaikkeen ole, vaikka kulmakunnan vahvin olenkin.

Täit poistettiin aikanaan neidin päästä ilman tutkimuskierrosta, vaikka silloinen ekaluokkalainen olisi niin kovasti halunnut nähdä iljetyksen isompana. Lähetin hänet Googlen ääreen kuvia katsomaan.

Miten se neiti oikein voi herätä ajoissa arkiaamuisin ja osata matkata Fölillä oikeisiin paikkoihin, kun juurihan hän soitti eksyneensä, kun oli menossa kaupungille polkupyörällään. Sanoi kysyttäessä ympärillä olevan vain metsää ja opaskyltissä lukevan ”Pyhäranta”. Ja miten tokaluokalla hiihteli muiden sijaan omille laduilleen ja parin tunnin kuluttua joku kiltti täti tytön kouluun toimitti. Ei ollut huomannut prinsessa ladun risteytyvän. Miten sitten bussien numeroita ja aikatauluja tänään saa selville? Kai silmäterä vielä itsensä Ouluun matkaavasta Onnibussista löytää, vaikka Föliin oli menossa.

Huokaus.

Viisi kertaa olen nyt käynyt Ikeassa huonekaluostoksilla, kun kammiota olemme yhteistuumin sisustaneet. Edes se paikka ei tunnu helvetiltä, kun tämä eroahdistus on niin valtava. Asiat ovat siis huonossa, erittäin huonossa jamassa.

Minkäänlaista tukea en ole saanut edes työyhteisössäni. Kun alahuuli lattiaa viistäen kerroin murheestani, niin kaksi työkaveriani (naisia tietenkin) alkoivat muistella omaa nuoruuttaan ja kaikkea sitä, mistä vanhemmat eivät tänäkään päivänä tiedä.

Tästä syystä olen tehnyt omat ratkaisuni. Laitoin molemmat haulikkoni myyntiin. On helpompi valvoa ase kourassa omaa tonttia pojanjolpeilta ja muilta yökötyksiltä, kuin lähteä käppäilemään pitkin suurta maailmaa torrakka kourassa. Lapionkin myyn. Eipä taida haudankaivuuta tulla, kun kohta ei ole pyssyjäkään.

Ja mitäkö rahoilla teen? Käyn netin verkkokauppamaailmassa ja tilaan itselleni 360 astetta kääntyvän, kännykällä ohjattavan valvontakameran ja asennan sen yhteen yksiöön.

Sen jälkeen mulla on ikioma Fat Father -tositeevee.