Hirven munat ja hiekkakakut
Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun jengi aloittaa kesälomasuunnitelmansa. Talvilomahan on pistetty jo pakettiin syksyllä viimeistä minuuttiaan myöden, vaikka onkin edessäpäin. Eihän se ole loma eikä mikään, ellei joka hetki ole ohjelmaa täynnä. Sitten voikin rankan lomailun jälkeen palata töihin voimaantuneena (hyi olkoon, mikä psykologinen uudissana) kertomaan työkavereille, mitä kaikkea sitä tulikaan lomalla tehdyksi ja esitellä kännykästä jo aiemmin Facebookiin ladattuja keskinkertaista kehnompia lomaotoksia kuvitellen, että se työkaveri tai tuttava olisi kade rusketusraidoista ja nähdyistä nähtävyyksistä.
Tai edes kiinnostunut.
No meillä nuo juniorit, velkojeni tulevat perijät, ovat siinä iässä, että huokaisevat syvään kun vain olisi kesällä edessä kahden viikon lomamatka. Vanhemmilla. Saisivat olla ilman valvovaa silmää ja moraalinvartijaa edes hetken. Kuka nyt kahden vanhan matkamuiston kanssa lähtisi maailmaa valloittamaan, kun sen voi tehdä tablettia räpläillen himassakin. Eikä keleistä ole silloin väliä. Me olemme jo auttamatta out of season-ihmisiä keihäsmatkasuunnitelminemme.
Eli edessä on mitä ilmeisimmin kahdenkeskinen lemmenloma jossain kylpylässä tai jotain muuta yhtä eksoottista.
Suunnitelmallisuus lomassa on meikäläiselle ihan kauheata. Muistan, kuinka nykyiset teinimme olivat niitä hellehattuisia kakkavaippoja ja olimme Korkeasaaressa tutustumassa kaikenkarvaisiin olioihin. Tosin, kun keskimmäisemme näki mukavan pienen hiekkalaatikon keinuineen kävelyreitin varrella, niin siinä sitten tönötettiin hiekkakakkuja tehden, vaikka olisi niitä seeprojakin ollut kiva katsella.
Meikäläisen ajatukset puki sanoiksi hyökkäysvaunuissa pienokaistaan työntänyt isänrutjake kyytiläisen osoittaessa suklaisin sormin meidän suuntaan ja sanoi haluavansa mennä hiekkalaatikolle leikkimään.
”Ei tänne olla mitään leikkimään tultu”, isä tiuskaisi ja kärräsi pienokaisensa jonkun laaman ääreen. Kun kerran ollaan eläintarhassa, niin silloin katsellaan eläimiä, eikä mitään hiekkakakkuja rakennella. No. Me rakensimme. Olimme poikkeavia lomansuorittajia.
Tuolta Korkeasaari-reissulta on jäänyt monien muistojen lisäksi mieleen myös yksi huippuhetki, jolloin pokassa oli keskimääräistä enemmän pitämistä. Nyt keskimmäisemme listii isänsä, kun tämän kerron. Hän kun on näet murrosiässä, eikä noloista asioista vain yksinkertaisesti saa puhua. Vaikka niistä olisi aikaa sata vuotta.
Olimme jonkin hirviaidan ääressä kummastelemassa sarvipäitä ja keskimmäisemme oli haltioissaan näistä metsän kruunaamattomista kuninkaista. Käppäilimme hiljalleen aidanviertä ja siinä sitten edessämme oli jokin varastorakennus, jonka seinälle oli asetettu linnunpönttö. Tosin se oli sellainen, jonka seinä oli pleksiä, jotta vieras näkisi, minkälainen se linnun pesä pöntössä oikein on.
Hirvistä haltioitunut keskimmäisemme osoitti sormellaan tätä mallipönttöä ja sieltä pilkistäviä valkoisia munankaltaisia.
”Isi kato, tuolla on hirven munat”, poika hihkui intoa puhkuen.
En raaskinut oikaista asiaa, vaan toivoin sydämessäni tulevan biologianopettajan oikaisevan vuosien kuluttua tämän käsityksen.