Kadonnut 1980-luku Logomossa
Vapautin sisäisen dinosaurukseni pari viikkoa sitten. Meikäläinen otti, paukautti ja osti lipun kahdeksankymmentäluvulle. Samalla kertaa tällä matkalla tuli tutustuttua myös turkulaiseen Logomoon. Kahdeksankymmentäluku kun oli siellä.
Ja mistäkö oli kysymys?
No, saksalaisella täsmällisyydellä flying V-kitaroitaan sahaavasta Acceptista. Tuosta power metallin pioneerista, metallisydämen lavalla soittavasta karvaisten miesten (tässä sanan voisi kirjoittaa isolla ämmällä) yhtyeestä. Ei mistään tyttöjen Dingosta tai viihdejaresta.
Valmistautuminen keikkaan ei ollut ongelmaton. Yritin sovittaa päälleni vaatekaapin perukoilla kolmekymmentä vuotta naftaliinissa ollutta farkkuliiviä kangasmerkkeineen, mutta käsittämätöntä, miten ihmiset ovat olleet pieniä kolmekymmentä vuotta sitten. Ihan lilliputteja. Niin se maailma muuttuu. Maailmanlopun edellä ei taida pienentyä kuin se pyy. Tai aikamääre taitaa sittenkin vuosien sijaan olla kolmekymmentä kiloa.
Onnekseni farkut ovat vaihtuneet vuosien varrella ja tennissukkaparejakin löytyi kahdet hyllystä.
En käytä kaksia valkoisia urheilusukkia päällekkäin, vaan niin kuin metallin kulta-aikana eläneet muistavat, sukkapari tungettiin tuolloin farkunkauluksesta sisään ja lähdettiin baanalle. Tässä iässä se toinen pari jäi kyllä hyllylle. Onhan se niin, näin kokemuksen rintaäänellä sanottuna, että kutittaa se ruohonkorsikin nenässä. Vissiin.
Logomon piha-alueella sitten sompaili kolme uusikaupunkilaista muskettisoturia. Painelimme yhteistuumin sisälle hevimekkaan heti ensimmäisestä ulko-ovesta, joka kohdallemme sattui.
Meikäläinen kummasteli hetken, että onko kahdeksankymmentäluvusta jo kuusikymmentä vuotta, kun narikkajonon porukka oli selvästi sen kolmekymmentä vuotta meikäläistä kokeneempaa väkeä. Ja itsellä olo oli kuin teinillä.
Kun vahtimestari sitten otti takkimme hellään huomaansa, hän katsoi porukkamme pitkätukkaa-olkoon nyt vaikka Timo nimeltään- ja kysyi, olemmeko menossa teatteriin vai keikalle.
– Näytetääksme siltä, että olemme teatteriin menossa, oli Timoksi nimetyn vastakysymys.
Ennen kuin portsari ehti vastata vastakysymykseen mitään, osoitti jonossa ollut harmaatukkainen lady-ihminen tilannehuumorinsa, tai sitten hänellä vain meni pokka, kun nauraen totesi, ettemme todellakaan näytä millekään korkeakulttuuriväelle.
Hommasta selvittiin kunnialla ja tassuttelimme keikkapaikalle. Kerrankin saattoi sanoa, että jossain oli tupa täynnä viisikymppisiä teinejä.
Ja sitten se alkoi. Armoton rumpujen takominen ja kitarointi. Meikäläinen tunsi, kuinka joka karva kehossa pongahti pystyyn ja iho heittäytyi kananlihalle ja dinosauruksen aikamatka vuosikymmenten taa saattoi alkaa.
Parituntisen, viisikymppisen teinin taivaspalan jälkeen korvat tinnittivät aina aamuun saakka. Silti tunsin olevani Fast as a Shark.